Onnen hetkiä
Lämpimästi tervetuloa ensimmäisen Louna-blogikirjoituksen pariin! Hymyilen ja kihisenkin hieman sisäisesti tätä kirjoittaessani, sillä kirjoittaminen on minulle yksi mieleisimmistä asioista koko maailmassa. Uskon, että aina kun me tehdään niitä asioita, jotka herättää meissä puhtaan onnen tunteen, meidän kehossa tapahtuu tietty reaktio. Tuo reaktio vetää automaattisesti puoleensa hyviä asioita; onnenkantamoisia, iloisia tapahtumia, oikeita ihmisiä tai tarvitsemiamme kokemuksia. Siksi ei ole ihan sama, missä me esimerkiksi vietetään meidän aikaa, mitä me tehdään, mitä me syödään tai juodaan tai liikutaanko me vai ei. Ei unohdeta kiinnittää noihin puhdasta onnea tuoviin asioihin ja hetkiin huomiota – ne on niitä Hannu ja Kerttu -sadusta tuttuja pimeällä metsäpolulla hohtavia leivänmurusia, jotka johtaa meidät kotiin.
Tullessani äidiksi melkein yhdeksän vuotta sitten koin noita puhtaan onnen tuntemuksia paljonkin. Jälkeenpäin olen kuitenkin tajunnut, että ne liittyivät useimmiten lapseeni; hänen olemiseensa ja tekemiseensä. Vähitellen arjessa oli tosi vähän asioita, jotka olivat vain minua varten, minulle, puhtaita onnen tuntemuksia jostain itse tekemästäni tai vain olemisesta. Kun vanhempana saat hetken itsellesi, on tuolla hetkellä suuri todennäköisyys keskeytyä, tai sitten sillä on jo valmiiksi tikittävä kello kaulassa. Tiesin jo ennen äidiksi tulemista olevani erityisherkkä, mutta introverttiyteeni heräsin vasta, kun tajusin, miten järjettömän paljon toisen ihmisen jatkuva seura kuluttaa minua. Se, että piti joka päivä jaksaa, vaikka olisi valvonut yön, vaikka olisit ollut sairaana, vaikka oli omia huolia, alkoi nopeasti kuluttaa minua totaalisesti loppuun. Onnen hetkiä alkoi olla entistä vähemmän. Se, että joku tarvitsi minua koko ajan tuntui tukehduttavalta, ja lopulta niin ahdistavalta, että aloin saamaan sekä fyysisiä että psyykkisiä oireita. En osannut vetää rajojani, en kehdannut vaatia itselleni tarvitsemaani ja koin samaan aikaan totaalista riittämättömyyden ja huonommuuden tunnetta siitä, että vaikka kuinka rakastin lastani, olisin kaivannut rinnalle toisen elämän yksin, omaan tahtiini ja hiljaisuudessa. Lapsen erityisherkkyys ja vaativalta tuntuva persoonallisuus ei helpottanut tilannetta, päinvastoin. Arki oli välillä niin vaikeaa, etten uskonut selviytyväni.
Elämä tasapainottui, kun pääsin takaisin työelämään ja löysin hyvinvointini tueksi ratkaisuja, jotka pitivät fyysisestä puolesta huolen. Sain uudenlaisesta ravintotietoudesta paljon apua, ja sairastelun loputtua pystyin uudella tavalla keskittymään myös henkiseen hyvinvointiini. Löysin meditaation ja pitkien kävelylenkkien voiman. Aloin ymmärtämään, että kaipasin enemmän myös työelämältä, joka oli mielekästä, mutta sosiaalisesti kuluttavaa. Hahmottelin ensimmäisiä ideoitani omasta yrityksestä. Etenin urallani ja sain mielekkäitä vastuutehtäviä, kunnes elämä heitti eteen siihenastisen elämäni suurimman haasteen: toisen raskauden.
Olin aina haaveillut kahdesta lapsesta, mutta ensimmäisen synnytyksen ja pikkulapsiajan revittyä minut täysin rikki olin aivan kauhuissani, vaikkakin yhtä aikaa hyvällä tavalla jännittynyt; ehkä tämä oli uusi mahdollisuus tehdä kaikki itselleni sopivammalla tavalla? Koko raskaus oli yhtä tunteiden vuoristorataa, ja sinä aikana löysin sisäisen päättäväisyyteni ja voimani. Opin kuuntelemaan itseäni ja kyseenalaistamaan sen, mitä minulle kerrottiin ulkoapäin. Päätin itse synnytystavastani, ja kaikki meni lopulta hienosti. Sen ansiosta koko vauva-aika oli täysin erilainen kuin mitä se oli ollut ensimmäisellä kerralla, ja sain kokea onnistumisen tunteita, joita en siihen mennessä ollut liikaa kokenut.
Toinen lapsi on opettanut muun muassa sen, miten samoista vanhemmista voi syntyä kaksi niin erilaista ja eri tavalla ihanaa pientä ihmistä. Omilla vanhemmuustaidoilla ei olekaan niin paljon tekemistä sen kanssa, millainen lapsen luonteesta kehittyy. Kaikki haasteet eivät siis ole ”vanhemman vika”, vaan johtuvat yleensä vanhemman ja lapsen temperamenttien yhteensopimattomuuden tuomista kommunikaatiohaasteista, tai samankaltaisuudesta, joka triggeröi, ja nostaa pintaan tunnelukkoja ja alitajuisia haavoja, joita ei edes tiennyt omaavansa. Hitaasta tahdista nauttiva introvertti vanhempi ei voi käsittää nopeatahtisen ja kovaäänisen ekstrovertin lapsen jatkuvaa tarvetta olla äänessä ja menossa, ja samasta lapsesta tuo aikuinen tuntuu varmasti ihan tylsältä ja usein äkäiseltä. Sujuvaan arkeen tottunut vanhempi ei voi käsittää, miten erityisherkälle lapselle ei kelpaa nämäKÄÄN sukat – siis NEHÄN ON VAAN SUKAT! Erityisherkkä vanhempi ymmärtää sukkaongelman, mutta uuvahtaa itsekin jatkuvaan ”Ihaa-aasin tunnelmaan”, missä aina joku asia on huonosti.
Tulen kirjoittamaan tässä blogissa paljonkin lisää siitä, mitä on olla erityisherkkä, introvertti äiti kahdelle. Enkä kirjoita vaan siitä, miten haastavaa se on, vaan myös siitä, mitä hienoa siinä on, ja mikä on auttanut jaksamaan. Muita aiheita tulevat olemaan muun muassa feminiinisyys ja naiseus äitiyden keskellä, henkilökohtainen hyvinvointi, henkinen kasvu, oman näköisen elämän rakentaminen, naisen syklisyys ja sen kunnioittaminen ja omaan voimaan astuminen.
Toivon, että saat ajatuksistani tukea matkallesi. Toivon, että voimaannut siitä, kun ymmärrät, että tasapainoinen arki ja oma hyvinvointisi on sinun käsissäsi. Eniten toivon kuitenkin sitä, että ymmärtäisit sen, ettei sinun tarvitse rämpiä tässä vanhemmuuden viidakossa yksin, sokkona ja umpimähkään, vaan voit saada rinnallesi jonkun, joka on jo niittänyt itselleen polkua samaisessa viidakossa, ja voi auttaa sinua löytämään reitin omalle polullesi. Olen tukenasi sekä vertaistuellisesti että valmentajanasi.
Upeaa täysikuun ja talviaikaan siirtymisen viikonloppua!
~Oona
